Johannes-Seuran tehtäväkenttä

Perustamisen yhteydessä seuran päätehtäviksi linjattiin Johannesjuhlien järjestäminen, kotiseudun perinnetyö, johannekselaisten kansallispukujen aikaansaaminen sekä oman pitäjälehden julkaiseminen. Vuosien saatossa päätehtävien listaan ovat liittyneet myös kotiseutumatkojen järjestäminen, julkaisutoiminta, johannekselaisten tunnusten aikaan­saanti, muistomerkkihankkeet sekä yhteydenpito ulkopuolisiin sidosryhmiin.

Johannesjuhlat - talkoohengen mittava näyttö

Johannes-Seura on järjestänyt vuotuiset Johannesjuhlat yhtäjaksoisesti kesästä 1950 alkaen. Jo sitä ennen oli toteutettu useita vastaavia kesäjuhlia. Johannesjuhlien varsin vakiintunut ajankohta on heinäkuun kolmas viikonvaihde, pääosin ne on toteutettu kaksipäiväisinä. Juhlapaikka on vakaasti kiertänyt alkuperäisissä sijoituskunnissa vuorollaan. Sunnuntain päiväjuhlille on enimmillään kokoontunut 2000 johannekselaista puhumaan ja kuulemaan, kokemaan ja näkemään. Viime vuosina vastaava osallistujien määrä on noin 600-700. Juhlien mittakaavaa kasvattaa nykyään sisällön monipuolis­tuminen, osallistujat voivat valita ohjelmaansa myös sukuseurojen ja kylien kokouksista, virallisista vuosikokouksista, kotiseutuillasta, hartaustilaisuuksista, tanssi-iltamista tai näyttelyistä. Juhlien toteuttaminen merkitsee mittavaa talkooponnistusta ja yhteishengen näyttöä.

Pitäjälehti yhdyssiteenä

Pitäjälehti Johannekselaisen ensimmäiset koenumerot julkaistiin jo kesällä 1950. Palaute ja saatujen tilausten määrä rohkaisi jatkamaan. Lehteä on siitä lähtien julkaistu kuukausit­tain, joskus 4-sivuisena ja joskus 12-sivuisenakin. Lehden tilaajamäärä on vaihdellut alkuvuosien noin 1000:sta enimmillään lähes 2000:een, ollen nykyään runsaat 1600 tilaajaa. Lehden levikki kattaa maamme kaikki kolkat ja sitä toimitetaan muihinkin maihin ja maanosiin. Lehti toimii seuran virallisena yhdyssiteenä jäsenistöönsä, johannekselaisten muistojen, tietojen ja taitojen tallettajana, kylä-, koulu- ja harrastus­piirien sekä sukuseurojen tukijana, murteen säilyttäjänä sekä kotiseutumatkailun viestittäjänä.

Johannekselaiset uusissa oloissa

Johannekselaisten pääasialliset sijoittumiskunnat 1940-luvun puolivälissä olivat Kaarina., Lieto, Paimio ja Piikkiö. Tämän alueen väkiluku kasvoi huomattavasti. Muusta vilkkaasta kasvusta ja muuttoliikkeestä huolimatta johannekselaisten ja heidän jälkipol­vien­sa osuus ko. alueella on edelleen merkittävä. Johannekselaisten yhteistoiminnalle tällainen tiivis perusta on aina ollut tärkeä tekijä.

Johannekselaiset toivat mukanaan myös kotiseutunsa harrastus- ja yhdistystoimintaa. Monet kyläkohtaiset nuorisoseurat, marttayhdistykset ja maamiesseurat pystyivät jatka­maan vuosikymmeniä toimintaansa uudessakin ympäristössä. Kuntaperinnettä jatkoi 1948 perustettu Johannes-Säätiö samoin vuosikymmenien ajan. Näiden lisäksi kaivattiin ja tarvittiin myös kaikkia johannekselaisia yhdistävää toimintaa sekä kotiseudun kulttuuri­perinteen kokoamista ja säilyttämistä. Johannes-Seura perustettiin itsenäisyyspäivänä 1949 toteuttamaan näitä tarpeita. Seura oli aluksi rekisteröitävä nimellä Johannekselaiset ry ja vasta vuoden 1995 sääntömuutoksissa yhdistys voitiin rekisteröidä alkuperäisellä nimellään.

Oma tupa, oma lupa

Seuran toiminnassa oltiin alusta alkaen kaukokatseisia ja todettiin erillisten toimistotilojen tarve. Seuran kotipaikka oli ensin Paimio ja siellä toimittiin eri pisteissä vuoteen 1964 asti. Tuolloin vuokrattiin Piikkiöstä varsin tilava toimistohuoneisto. 1970-luvulta lähtien seura on toiminut omistamissaan toimistotiloissa, pitkään hyvin pienissä puitteissa toiminnan laajuuteen nähden. Vuonna 1996 toteutunut tilojen laajentaminen on osoittautunut hyvin tarpeelliseksi. Seuran toimisto on pääsääntöisesti avoinna maanantaisin ja torstaisin.

Toimintaa on muuallakin

Pori, Lahti ja Helsinki ovat Turun seudun ohella vahvimpia johannekselaisten asuinsijoja. Näille paikkakunnille on vuosikymmenten aikana syntynyt Johannes-Seuran paikalliskerhoja. Vahvoja vetäjiä on löytynyt kokoamaan johannekselaisia yhteen ja liikkeelle on lähdetty. Pitkäaikaisin tältä pohjalta syntynyt traditio on Helsingin Johanneskerhon vuotuinen talvitapaaminen, johon osallistutaan aktiivisesti kauempaakin.

Johannes kirjoissa ja kansissa 

Johannes-Seura on ollut jo alkuvuosinaan tukemassa säätiön merkittävää hanketta, Johannes-historian julkaisemista ja levittämistä jäsenperheisiin. Samoin seura osallistui säätiön aloittamaan yhteishankkeeseen, jolla Länsi-Kannaksen murre sai arvoisensa tutkijan ja julkaistiin virallisessa kirjallisessa asussa. Sen jälkeisiä suurhankkeita ovat olleet koko Johannesta kattavan kuvateoksen aikaansaanti ja erityisen monipuolisen 50-vuotisjuhla­teok­sen julkaisu.

Seura on julkaissut myös ruokaperinnettä ja musiikkiperinnettä koskevia vihkosia sekä tukenut mahdollisuuksiensa mukaan eri johannekselaisten kylien ja koulupiirien kirjahankkeita, joista toistakymmentä on tähän mennessä valmistunut. Seuran toimittamia tietoja Johanneksesta on julkaistu monissa Karjalan kannasta koskevissa yleis- ja erikoisteoksissa.

Kotiseutua katsomassa ja kokemassa

Matkailumahdollisuuksien avautuminen asteittain Johanneksenkin alueelle toi seuralle 1980-luvun lopulla uuden nopeasti kasvavan tehtäväkentän. Kotiseutumatkailun korkea­suhdannetta elettiin vuosina 1990-93, jolloin seuran järjestämillä Johanneksen matkoilla oli vuosittain yli 500:kin matkalaista. Sen jälkeen määrät ovat tasaantuneet noin puoleen huippukaudesta, mutta vastaavasti seura on täydentänyt matkailua muilla lähialue­mat­koilla kohteena erityisesti Viro.

     Kotiseutumatkat ovat tuoneet samalla paljon asiaa ja aineistoa Johannesjuhlille, pitäjälehteen ja muihin julkaisuihin. Ne ovat myös merkinneet mahdollisuuksia muisto­merkkihankkeisiin, joiden rakentamisessa seura lähtikin ripeästi liikkeelle. Vuonna 1992 valmistui näyttävä muistomerkki Johanneksen tuhoutuneen kirkon alueelle, jota voitiin samalla laajemminkin kunnostaa. Viimeisin muistomerkki vihittiin siviili- ja sankarihauta-alueen keskelle kesällä 1999. Muistomerkkihankkeet ovat tukeneet kotiseutumatkailua ja ovat yksi osoitus seuran piirissä vallitsevasta talkoohengen ja tahdon voimasta.

Ovia avataan ystävien kulkea

Seuran ensimmäiset vuosikymmenet olivat sisäistä rakentamista ja johannekselaisten keskinäisenä yhdyssiteenä toimimista. Ajan ja ympäristön muutos sekä säätiön tyyp­pis­ten sisäisten tukipilarien poistuminen johti tarpeeseen lisätä yhteydenpitoa oman jäsenkunnan ulkopuolelle. Yhteydet sijoituskuntien johtoon, alueen elinkeinoelämään ja johannekselaistaustaisiin yrityksiin vahvistuivat merkittävästi 1980-luvun kuluessa. Matkailumahdollisuudet antoivat myös, mahdollisuuden esitellä näille uusille sidosryh­mil­le Johannesta paikan päällä.

Seura on toteuttanut useita tällaisia tutustumismatkoja Johanneksen, Viipurin ja Länsi-Kannaksen alueelle. Erityisen laajaa yhteydenpito on ollut sijoituskuntien suuntaan, koska yhteinen tausta on tunnistettu ja Johannesjuhlat auttavat näkyvää jatkuvuutta.

Yhteisten tunnusten alle

Kansallispukujen aikaansaanti oli ensimmäisiä nuoren seuran tehtäviä. Naisten Johannes-puku julkistettiin jo kesällä 1951 ja vastaavasti miesten kesällä 1956. Puvut ovat malliltaan onnistuneita, ne ovat herättäneet vuosikymmenten mittaan ihastusta ja erityisesti miesten puku on tanhuharrastajien suosima. Pukujen suunnittelija on Alli Touri. Seuran kautta välitettiin pukua vuosikymmenten ajan.

Johannes-laulu oli valmistuessaan 1950-luvulla henkinen tunnus, joka on koonnut ja yhdistänyt johannekselaisia juhlilla ja muissa yhteisissä tilaisuuksissa. Sen sanat ovat Viljo Römpötin ja sävellystyö Emil Riikosen.

Luovutetun alueen kunnille haluttiin heraldiset tunnukset ja Johannes-Seura toteutti osaltaan tämän tunnushankkeen vuosina 1992-95. Suunnittelukilpailun voittajaksi tuli Juhani Heinemaa, jonka työn pohjalta syntyivät Johanneksen vaakuna, pöytästandaari ja seuran lippu sekä kuva-aihe lukuisiin muihin käyttöyhteyksiin. Vaakuna-aiheena on evankelista Pyhän Johanneksen tunnus kotka sekä mereen ja jokeen viittaava aaltokuvio.

Jäsenistön ja yksilöiden voimaa

Johannes-Seura on nykyään jäsen­kunnaltaan yksi suurimmista pitäjä­seuroista. Jäsenmäärä on yli 1000. Seura on Karjalan Liiton jäsen ja toi­minnan toteutuneesta mittakaavasta kertoo sekin, että liitto on myöntänyt noin 200 Johannes-Seurassa toimival­le henkilölle kultaisen, hopeisen tai pronssisen ansiomerkkinsä.

Seuran perustamisen ja ensimmäis­ten vuosikymmenten voimahahmo oli piikkiöläinen pitäjäneuvos Lauri Airik­ka. Hän toimi seuran puheenjohtaja­na ja pitäjälehden päätoimittajana yli 30 vuoden ajan. Sen lisäksi hän kokosi ja julkisti monipuolisesti johan­nek­­selaista perinnettä.

Opetusneuvos Kauko Hörkkö toimi puheenjohtajana 15 vuotta 1981-95 ajanjaksolla, jolloin kotiseututyössä elettiin murrosaikoja ja toisaalta rajat avautuivat uusiin mahdollisuuksiin. Hänen kaudellaan aloitettiin seuran työn ja toiminnan tunnetuksi tekeminen uusille sidosryhmille.

Lauri Airikka ja Kauko Hörkkö on nimitetty seuran kunniapuheenjohtajiksi.

Johanneksen asuttaminen alueen valloituksen jälkeen

Heti talvisodan jälkeen alettiin kyliä asuttaa tuomalla siviilejä eri puolilta Neuvostoliit­toa työvoimaksi. Mm. Johanneksen kirkon puretuista osista rakennettiin taloja paperitehtaan työväelle ja muille tulokkaille.

Syksyllä 1941 alue vaihtoi jälleen omistajaa ja niin nämä vähälukuiset siviilit saivat paeta puna-armeijan mukana kukin parhaaksi katsomallaan tavalla. Joitakin heistä tuli kuitenkin jatkosodan jälkeen takaisin alueelle ja asuvat siellä vieläkin entisissä kodeis­samme.

Pääosin asukkaat siirrettiin kannaksellekin niin kepin kuin porkkanankin voimin. Tulijat olivat varsin laajalta alueelta kotoisin, mutta lähes yksinomaan ns. isovenäläisiä. Oltiinhan rajaseudulla ja turvallisuusseikat säätelivät käytäntöä. Asukkaille ei annettu paikallispassia, joten edes matkalipun ostaminen ei onnistunut. Näin kolhooseille saatiin varmoja ja pysyviä työntekijöitä asuttamaan ja viljelemään isännättömiksi jääneitä viljelmiä.

Hajallaan olleet suomalaistalot purettiin ja siirrettiin venäläiseen tapaan kylänraitin varteen uusien asukkaiden käyttöön. Monenlaista vankityövoimaa käytettiin näissä siirto­toimissa. Mm. Vaahtolassa oli ainakin vuoteen 1948 asti leiri, jossa pidettiin saksa­laisia sotavankeja.

Sodassa anastetut alueet Neuvostoliitto sulki tarkan vartiointinsa voimalla muilta kuin sinne siirretyiltä luotettavilta venäläisiltä. Äärimmäisen harvoin saattoi, joku suomalainen nähdä vilauksen Karjalan rannoista kauppalaivasta tai kannaksen poikki tarkan aika­taulun ja kontrollin alaisena matkatessaan kohti Leningradia. Toki kieltoja uhmaten joku uskalikko onnistui silloin tällöin piipahtamaan kotitanhuvia tutkailemaan.

Tänään Sovetskissa asuvia ei voi sanoa sinne siirretyiksi, sillä vain pieni joukko aika­naan siirretyistä on enää elossa. Onhan väestön paikkakunnalle saapumisesta jo kulunut 55—60 vuotta ja tulijat olivat saapuessaan pääasiassa työikäisiä.

Huomiota herättävän runsaasti on Sovetskiin jäänyt asumaan lähiseudun varuskunnis­ta eläkkeelle siirtyneitä upseereja perheineen. Joku ilmoitti syyksi ilmaston ja olosuhteiden olevan kannaksella suotuisat. Aivan viime vuosina on korostetusti noussut esille väes­tön, erityisesti miesten, keski-iän aleneminen ja syntyvyyden pieneneminen.

Paperitehtaan ongelmista johtuu, että työttömyyden ja turvattomuuden ilmapiirissä alkoholin käyttö on entisestään lisääntynyt. Tämä muine lieveilmiöineen on puolestaan johtanut hautausmaan nopeaan täyttymiseen. Sama ilmiö on yleisemminkin nähtävissä Venäjällä, jossa väestön väheneminen lienee noin 8 milj. hengen luokkaa.

Johannes — Sovetski

Venäläiset itse sekä lähdeaineisto laajemminkin käyttävät paikasta nimeä Sovetski. Tämä venäläisen lentäjän mukaan nimetty alue käsittää itse asiassa vain entisen Johannek­sen pitäjän keskeisimmät alueet kirkon, paperitehtaan ja rautatien ympärillä. Viipurin tien varressa oleva Kaislahti (Popovo) sekä Kirjolan kartanon alueet (Landesovka) kuuluvat Sovetskin hallintoalueeseen. Tällä pienehköllä alueella asuu enimmillään noin 8000 asukasta. Jotkut asumattomat saaret katsotaan myös Sovetskiin kuuluviksi.

Sovetskin kunnallisena johtajana toimii nykyisin Evgenij Shumilov. Hän on armeijasta eläkkeelle siirtynyt upseeri, kuten ovat olleet hänen edeltäjänsäkin.

Kylä tehtaan varjossa

Sovetskin ja sen asukkaiden elämä on sinnittelemistä tehtaan turvissa. Tehdas oli 1930-luvulla Hackmanin omistuksessa, sodan aikana Wärtsilä Oy isännöi sitä ja jatkosodan jälkeen venäläiset käynnistivät toiminnan uudelleen, vaikkakin heikoin tuloksin.

Neuvostoliiton aikana tehtaan uusiminen annettiin suomalaisten tehtäväksi. Työhön ryhtyi Finn-Stroi. Tehtaasta tuli täysin nykyaikainen ja moderni, nimekseen se sai Viipu­rin paperi- ja selluloosakombinaatti. Neuvostoliiton hajoamisen ja talouselämän seka­sortoisuudesta johtuen tehdaskin joutui monenlaisen riepottelun kohteeksi, eikä dramatiikkaakaan ole puuttunut: keinottelumielessä aikaansaatu konkurssi, pari omistajanvaihdosta sekä useat väkivaltaiset valtausyritykset. Nyt ( v. 2000) näyttäisivät tilanne olevan vakiintumassa.

Venäläiseen tapaan Sovetskissakin paperitehtaan kaltaiselle suuryritykselle sälytetään vastuuta myös sitä ympäröivästä yhteisöstä. Sovetskissa ainakin osittain tehtaan huolehdittavana ovat koulut, päiväkodit, energiahuolto, kaukolämpö, sairaala ja koko alueen infrastruktuuri. Näitä peruspalveluja käyttää myös laaja varsinaisen Sovetskin alueen ulkopuolella asuva maatalousväestö, mm. Matrosovon sovhoosi.

Vanha kylämiljöö on hävinnyt

Sovetskin keskeisin osa on kokenut kaksi muutoksen ajanjaksoa, jotka ovat muokanneet vanhan kirkonkylän miljöön aivan uuteen uskoon. Ensimmäinen muutos tapahtui, kun vanhoja suomalaisia taloja siirrettiin kylään pääosin 1940-luvulla. Toinen ratkaiseva muutos koettiin Finn-Stroin ryhdyttyä työhön. Silloin rakennettiin paperitehtaan uudistussopimuksen edellyttämät uudet tieyhteydet, koko katu- ja kaasuverkko, vesi- ja viemäriverkosto, kaukolämpölinja jne. Näyttävyyttä alueelle toivat suomalaisten rakentamat kerrostalot, päiväkodit. Rakennukset olivat venäläisten normien mukaisia — asunnot pieniä ja varustetaso tyydyttävä.

Samanaikaisesti suomalaisten rakennustoiminnan kanssa ja vielä sen jälkeenkin tekivät venäläiset omia rakennuksiaan. Muistan entisen kirkonkylän alueelle nousseen ainakin kymmenen kerrostalo viimeisten kymmenen vuoden aikana. Alueen asemakaavan mukaisesti toteutetut talot voidaan kuitenkin maallikonkin silmällä arvioituna selvästi luokitella suomalaisten tekemiin ja venäläisten tekemiin.

Vanhan Johanneksen muut alueet

Sovetskin hallinnollisen alueen ulkopuolelle jäävä osa vanhaa Johannesta on Matrosovon sovhoosin, nykyisin kai kooperatiivi, hallinnassa. Jatkosodan jälkeen kannakselle muodostettiin neuvostosysteemin mukaisesti kolhooseja, jotka myöhemmin muutettiin sovhooseiksi eli valtion tiloiksi. Matrosovon hallintokeskus sijaitsee Kaijalassa (Tokarevo), joka on huomattavin Johanneksen maatalouskylistä. Tähän ”maatalousyhteisöön” kuuluu Johanneksesta arviolta 200 km² sekä suuria alueita muita kannaksen kunnista.

Venäläiset ilmoittavat Matrosovon hallitsemalla alueella — joka on pinta-alaltaan suurempi kuin entinen Johannes — asuvan noin 1500 henkeä. Näistä lienee työikäisiä ja –kykyisiä vähemmistö. Tämä enintään muutamaan sataan nouseva vanheneva väestönosa saa toimeentulonsa entisestä sovhoosista.

Matrosovon merkitys työnantajana ja tuotantoyksikkönä on laskenut voimakkaasti, kuten muissakin vastaavissa laitoksissa. Matrosovon alueen asukkaat saavat tarvitsemansa palvelut joko Sovetskista tai sitten Viipurista. Muutama hyvin vaatimaton kyläkauppa löytyy kyläkunnista.

Matrosovon sivupisteet, filiaalit, kuten pienkarjanavetat ja maidontuotantoyksiköt on lakkautettu ja rakennukset lahoamassa paikoilleen. Kylien väki vanhenee, nuoret siirtyvät kaupunkiin ja yleinen masentava ilmapiiri vallitsee kujilla.

Matrosovon yksikköä johtaa tällä hetkellä Vladimir Viktorovits Maksimov. Tuntuu siltä, että yksikköjen rajat ja valtasuhteet olisivat jäsentymättömiä ja vain jotkut tarkoituksenmukaisuuden sanelemat seikat ohjailevat elämää ja toimintaa.

     Sovhoosin alueen tonttipolitiikasta vastaa Tokarevossa (Kaijalassa) asuva Antonina Starastina. Yleisenä käytäntönä on, ainakin tähän saakka ollut, että kuka tahansa saa rakentaa suomalaisten vanhojen asumusten perustuksille.

Uusia rakennuksia onkin viime vuosina syntynyt vilkkaaseen tahtiin ja vanhojakin otettu uudelleen käyttöön. Asialla ovat lähinnä kesämökkejä rakentavat pietarilaiset ja viipurilaiset. Datsan ei tarvitse olla rannalla, tärkeimpänä kriteerinä ovat hyvä kasvitarha ja lähellä sijaitsevat marja- ja sienimetsät.

Metsät —oma ”yksikkönsä”

Kun kurkistaa kauemmas metsään ohi kylänraitin ja tienvarsihakkuiden, voi todeta met­sien puuvarastojen olevan varsin suuria. Metsien kasvu voisi olla huippuluokkaa, jos niitä olisi hoidettu edes jonkin verran.

Metsien käyttö on kuitenkin tarkasti rajattua. Ne eivät kuulu hallinnollisesti Sovetskiin eivätkä Matrosovon sovhoosiin. Paikallisten metsien käyttöä valvoo Leningradin alueen metsäosasto, jonka yksi toimipiste on Sovetskissa.

Kaikkialla entisen Johanneksen alueella nähtävissä oleva pääasiassa kesäkäyttöön tarkoitettu rakentaminen vaatii sahatavaraa. Niinpä viime vuosina onkin ollut ha­vait­tavissa pienimuotoisten sahausalan yrittäjien ilmestyneen paikkakunnalle. 

Johannekselaiset Sovetskissa

Yhteyksien tunnustelua

Ensimmäisten lähinnä puheenjohtajan suorittamien tunnustelujen jälkeen teki johtokunta yhdessä sijoituskuntien johtohenkilöiden kanssa neuvottelumatkan Sovetskiin toukokuussa 1991. Vielä samana syksynä matkalle lähtenyt valtuuskunta sai tukevan selkänojan, kun valtioneuvos Virolainen sekä joitakin talouselämän ja kunnallishallinnon edustajia lähti mukaan. — Jää oli murrettu. Tästä eteenpäin tuntui kaikkien ehdottamiemme suunnitelmien toteutuminen mahdolliselta.

Kirkonmäen muistomerkkiprojekti käynnistyy

 Alun alkaen yhteistyön tärkeimmäksi tavoitteeksi määriteltiin kotikirkkomme rau­nioille rakennettavan muistomerkin toteuttaminen sekä sankarivainajien muisto­merkin pystytys. Kirkon paikan ja koko alueen varaaminen meidän tarkoituk­siimme näytti ole­van vaakalaudalla venäläisten omien rakennussuunnitelmien takia, joten siitä muodostui kii­reisin ja keskeisin työkohde.

Nyt vuosien jälkeen on selvinnyt, että meidän eräänlaisena päänavauksena Karjalassa tapahtunut rakentaminen on saanut suurempaakin huomiota venäläisten päättäjien keskuudessa.

Kirkonmäelle sodan jälkeen jääneen monimetrisen kivikasan päälle oli kasvanut tiheä koivumetsikkö. Jätteet ja metsä olivat peittäneet alleen kirkon perustukset, jotka näin olivat säästyneet. Paikan kunnostus vaati satojen kuutioiden siirtämisen, puiden leimauksen ja kaatamisen sekä toisaalta vastaavan määrän maata tasoittamaan koko kirkon alue, jolle sitten kylvettiin heinää. Alttarikivi ja risti nostettiin paikoilleen ja ympäristöä siistittiin.

Kirkon ja jatkosodan sankarivainajien muistomerkit vihittiin juhlallisin menoin 12.09.92. Alueen jatkokunnostusta on sittemmin suoritettu useana vuonna.

Kaikki valmiina esiteltäväksi

Kesällä 1993 näytti kaikki olevan kunnossa ja parin vuoden talkoorupeama lopussa. Olisi aika kutsua ystävät, tukijat ja silmäätekevät tarkastelemaan tuloksia. Kun tuohon ryhmään vielä lisättiin joukko tulevaisuuden kannalta keskeisiä vaikuttajia ja diplo­maat­teja syntyikin varsin arvovaltainen raati katsomaan työmme tuloksia. Kiitosta saimme ylitsevuotavan runsaasti ja toivotuksia hyvälle tulevaisuudelle. Arvioinneista päätellen Johannes-Seura oli ensimmäinen vertaistensa joukossa.

Tuon arvovaltaisen joukon mukana Pietaria kohti matkatessa tunti, että on sittenkin kannattanut olla mukana monissa talkoissa työn aikana ilmenneistä vaikeuksista huolimatta. Ainakin paljon nähneet ja kokeneet, valistuneet ihmiset osaavat antaa kiitosta silloin, kun se on ansaittua. 

Rakentaminen jatkuu

Johanneksen Karhulan kylässä sijaitsevalle Marjapellonmäelle on pystytetty risti kertomaan paikan merkityksestä — se oli eräs keskeisimmistä taistelupaikoista Johanneksessa. Seuran toimesta paikalle on kunnostettu kotiseutumatkailijoita varten kunnollinen tie.

Siviiliväestön siirryttyä evakkoon syksyllä 1939, otettiin Johanneksessa käyttöön sankarihauta talvisodan uhreille. Sen paikasta ja siihen haudatuista vainajista oli tuolloin tehty kartta, joka luovutettiin mm. suojeluskunnan haltuun. Tuo kartta tuotiin virallisesti julkisuuteen vasta 07.03.97. Ripeillä toimenpiteillä, talkootyöllä ja osaavien ihmisten voimin valmistui sankarihaudalle vihdoin sankarivainajien ja siviilihautausmaan muistomerkki, joka paljastettiin kesäkuussa 1999.

Nämä kaikki mainitut muistomerkit on rakennettu 1990-luvulla ja ovat siis uusia. Esille on nostettu ajatus suojelusopimuksen aikaansaamisesta venäläisten kanssa, jotta muistomerkit säilyisivät koskemattomina.

Seurakunta

Ateismin linnakkeen hajottua alkoi eri kirkkokuntien ja hengellisten yhteisöjen ryntäys täyttämään syntynyttä tyhjiötä. Meille tutumpi luterilainen seurakunta sai jo varhain jalansijaa Sovetskissa. Jotakin osuutta asiassa oli meillä johannekselaisillakin.

Seurakunta toimii entisessä kunnanjohtajan virka-asunnossa. Suomesta ja muualta Skandinaviasta tulee seurakunnalle runsaasti tukea, ja diakoniatyö jatkuu edelleen. Vakinaisten seurakuntalaisten lukumäärä lienee alla sata. Pyhäkoulu ja musiikkiryhmät ovat yksi seurakunnan keskeisistä toimintamuodoista.

Kirkon ja muiden muistomerkkiemme hoidossa on Sovetskin luterilainen seurakunta ollut meille suureksi avuksi.

Seurakunnan ”johtajana” toimii, monesta muustakin roolistaan meille tutuksi tullut, Sergei Tatarenko.

Sovetskin entisessä poliisitalossa, jossaa puolestaan oli 1930-luvulla osuuskauppa, toimii ortodoksinen seurakunta.

Johannekselaiset aseveljet aktiivisina

Viisi vuosikymmentä sitten kokoontuivat aseveljet ensimmäiseen tapaamiseen. Vuosikymmenten jälkeen ja aikojen muuttuessa olivat nämä miehet ensimmäisinä tukemassa seuraa muistomerkkien rakentamisessa. Kotiseutumatkoilla he loivat suhteet Sovetskin veteraaneihin, mikä onkin ollut pontimena pitäjäseuratasolla ainutlaatuisen toimintamallin syntymiseen. Molemmin puoli tämä yhteisönsä arvostetuin joukko on ollut näyttämässä suuntaa yhteistyölle.

Venäläiset ovat aina kunnioittaneet  ja arvostaneet veteraanejaan. Meidän puoleltamme neuvottelijat ja muistomerkkien rakentajat ovat olleet veteraanityötä tukevia tai siihen osallistuvia, joten tuloksellisen yhteistoiminnan edellytykset ovat olleet oivalliset. Edelleen näyttäisi olevan molemmin puolin halua käyttää tätä arvostettujen veteraanien ryhmää toiminnan takuumiehinä ja keulakuvina.

Vanhojakin muistomerkkejä löytyy vielä

Ainoa Johanneksessa itsenäisyyden aikana ennen valmistunut muistomerkki sijaitsi Kaislahdessa. Sen pystyttivät kunnallisneuvos Vihtori Huitu ja Johanneksen kunta 28.04.1918 tuolla paikalla käydyn taistelun ja siinä kaatuneiden jääkärien muistoksi.

Venäläiset tuhosivat merkin, mutta paikka on tarkasti tiedossa ja muutamia sen osia on löydetty.

Kotiseutumatkailu

Muutoksen tuulten puhaltaessa 1980-luvun lopulla alkoi seuramme valmistautua yhteydenottoihin ja laillisten kotiseutumatkojen järjestämiseen. Matkailun vapautumisen ylimenokauteen liittyi monia vaikeuksia, mutta myös huvittaviakin piirteitä. Alkuun majoituskäytössä oli Finn-Stroilta vapautuneita parakkeja sekä suomalaisten rakentama hotelli. Vähitellen seuran järjestämä matkailu alkoi saada järjestäytyneemmät muodot. Kaikilla oli vapaus kulkea tutkimassa kotipellot ja kalavedet. Alalle alkoi ilmestyä uusia matkailualan yrittäjiä ja kilpailuakin syntyi.

Nyt näyttää kuitenkin suurin into kotiseutumatkoille alkavan hiipua. Matkojen hinta—laatu-suhdetta tasoittamalla, turvallisuutta ja rajamuodollisuuksia järkeistämällä matkoja voidaan kuitenkin edelleen toteuttaa. Johannes-Seuralla on edelleen hyvät valmiudet palvella matkalle lähtijöitä. Enenevässä määrin on ilmennyt tarvetta järjestää veteraaneille ja muillekin ryhmille tutustumiskäyntejä sotahistoriaan liittyvissä kohteissa.